Jurassic Parkin tunnelmissa – Fern Canyon

Redwoodin kansallispuistosta löytyy piilotettu aarre: usvainen, saniaisten peittämä kanjoni.

Oikeasti paikka ei ole ihan niin salainen kuin voisi ajatella, sillä täällä on filmattu eräs Jurassic Parkin kakkososan kohtauksista. Kanjoni henkiikin täydellisesti elokuvan tunnelmaa saniaisten peittämine seinineen ja kosteine ilmastoineen.


Paikan mystinen tunnelma on kerrassaan ainutlaatuinen: melkein kuin olisi astunut menneeseen maailmaan. Muualla kansallispuiston alueella päivän aikana pilkahdelleesta auringosta ei ollut retkellämme tietoakaan, vaan kanjonin peitti sakea ja kostea usvaverho.

Patikointireitti johtaa pitkälle kanjonin syvyyksiin roikkuvan saniaispuutarhan keskelle ja koko kävelymatkan sitä melkein odottaa: jospa seuraavan nurkan takaa löytyisi sittenkin dinosaurus. Vihreä saniaisverho laskeutuu kapean kanjonin seinämillä koko matkan pituudelta ja ylhäältä tihkuva vesi valuu kauniina suihkuina kasvien väleissä.



Saniaiskanjoni löytyy Redwoodin kansallispuistosta helposti ajamalla hwy 101:stä pitkin ja kääntymällä päällystämättömälle Davison Roadille. Loppupään ajomatka on pölyinen ja töyssyinen, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Me kävelimme niin pitkälle kanjoniin kuin suinkin pääsimme ja olisimme mieluusti jatkaneet vielä paljon kauemmasikin.

Kävelyllä jättien keskellä – Redwoodin kansallispuisto

Ennen ne peittivät alleen suuren osan Kaliforniasta, mutta nykyään metsää on jäljellä vain alle viisi prosenttia sen entisestä pinta-alasta − ja silti se on valtava. Vanhimmat puut ovat yli tuhatvuotiaita, ja korkeudeltaan nämä maailman suurimmat kasvit voivat parhaimmillaan hipoa pitkälti yli sataa metriä. Redwoodin kansallispuisto on kertakaikkiaan vaikuttava paikka.

Me saimme ensikosketuksemme jätteihin Yosemitessa, kun kävimme ihmettelemässä kansallispuiston alueella kasvavia sequoia-puita. Pohjois-Amerikan länsirannikolla näet kasvaa kahdenlaisia punapuita. Massiiviset mammuttipetäjät eli sequoiat kasvavat sisämaassa, mutta valtavasta koostaan huolimatta ne eivät vielä ole maailman korkeimpia eivätkä paksuimpia puita, vaan tilavuudeltaan suurimpia. Kaikkein korkeimmat punapuut kasvavat lähempänä rannikkoa ja ne tunnetaan nimellä coastal redwood.


Redwoodin kansallispuistossa jättiläisten peittämään metsään saa tuntumaa aivan eri tavalla kuin Yosemitessa. Siinä missä Yosemiten sequoia-kasvustot ovat yksittäisiä länttejä, on sumuinen Redwood täynnä tiheänä kasvavaa, huiman korkeaa metsikköä. Kokonaisuudessaan kansallispuiston alue kattaa yli 45 000 hehtaarin kokoisen maa-alan, jonka sisällä kasvaakin lähestulkoon puolet koko maapallon jäljellä olevista punapuumetsistä.




Redwoodista löytyy lukuisia uskomattoman kauniita vaelluspolkuja, jotka kuljettavat suoraan metsän sydämeen. Me teimme päivän aikana muutaman kevyen vaelluksen näitä jättimäisiä metsän valtiaita ihmetellen.

Punapuut imevät suuren osan kaipaamistaan vesivarannoista suoraan ympärillään leijailevasta sumusta. Ilma metsikössä olikin viileää ja kosteaa, mutta meillä kävi tuuri ja saimme nauttia koko päivän puiden latvojen välistä pilkistelevistä auringonsäteistä. Parasta reissussa oli silti ehdottomasti metsän hiljaisuus. Olimme valinneet reittimme hyvin ja saimme samoilla metsikössä ihan kaikessa rauhassa vain sirkuttavia lintuja ja puiden oksistoissa tanssahtelevaa tuulta kuulostellen.


Ja se ikivanhan metsän tuoksu − kunpa olisin voinut purkittaa sitä matkamuistoksi!

Road trip jatkuu: Sumuinen Pohjois-Kalifornia

Lepäiltyämme pari viikkoa laakereillamme Coloradon uskomatonta luontoa ihaillen oli aika jälleen liikahtaa eteenpäin. Alunperin olimme ajatelleet viettää Coloradossa kokonaisen kuukauden, mutta kesäsesonkiaikaan osavaltion vuokra-autotilanne oli naurettavan heikko niin menopelien saatavuuden kuin hintojenkin suhteen. Auton pidempiaikainen vuokraaminen olisi heiluttanut matkabudjettia uhkaavasti kun taas autottomuus Denverissä tuntui hankalalta sekin. Ja kun maailma kutsuu, on siihen huutoon vaikea olla vastaamattakaan.

Kaikkein mieluisin vaihtoehto olisi ollut vuokrata auto ja ajaa sillä Coloradosta Kaliforniaan samalla matkan varrella olevia luonnonihmeitä hämmästellen, mutta tämä olisi tullut kaikenlaisien vuokraamiseen liittyvien kiemuroiden takia aivan liian kalliiksi. Joten lentokone alle ja takaisin San Franciscoon: suuntana edellisellä road tripillä näkemättä jääneet Kalifornian pohjoisosat.


Ja kylläpä vaan olenkin iloinen, että palasimme, vaikka Colorado silkkaa rakkautta olikin. Matkamme kokonaiseitti ei ehkä ole kaikkein loogisin ja jos nyt voisin tehdä toisin, aloittaisin reissun ensin Kalifornian pohjoisosiin tutustuen, koukkaisin Yosemiten kautta Big Suriin, ajaisin alas aina Los Angelesiin asti ja sieltä sitten vielä Las Vegasiin ja Grand Canyonille. Ja sitten vasta Coloradoon. Nythän tämä sama reitti tuli tehtyä, mutta hieman epäloogisemmassa järjestyksessä vain. Pääasia kuitenkin, että kaikki tuli nähtyä sillä Pohjoisella Kalifornialla on aivan mielettömiä elämyksiä tarjottavanaan! Kirjoittelen blogin puolelle lähipäivinä Redwoodin kansallispuistosta, Lassen Volcanicsta ja siitä, kuinka emme yksinkertaisesti voineet vastustaa Yosemiten kutsua.

Kuten postauksen kuvista näkyy, oli sää tällä kertaa kovin erilainen kuin matkamme aikaisemmalla road trip -osuudella. Kalifornian rannikko on siitä erikoinen paikka, että koskaan ei oikein voi olla varma, millaista keliä tänään on tarjolla. Ensin on lämmintä ja aurinkoista ja meri välkehtii sinisyyttään, mutta jo seuraavassa hetkessä taivas onkin sumun ja pilvien peittämä, kylmä viima ottaa luihin ja ytimiin saakka ja meri on yhtä harmaa kuin taivaskin.



Nämä erilaiset sääilmiöt ovat kuitenkin hienoja ja me olimme siitä onnekkaita, että saimme kokea molemmat ääripäät. Pacific Highwayn ensimmäisellä osuudellamme meitä suorastaan hemmoteltiin auringolla siinä missä nyt saimme ihmetellä sumumassoja, jotka ottivat meidät viileään syleilyynsä.

Ja mikä parasta, kun riittävästi ajaa, saattaa edestään hyvinkin löytää vaikkapa tällaisen näyn:




Elämäni onnellisin luontoretki – Mount Evans Colorado



Upeat Kalliovuoret sytyttivät meissä todellisen vuoristokuumeen, joten päätimme Coloradon visiitillämme suunnata vielä Mount Evansille. Kyseessä on siitä erikoinen kohde, että vuoren huipulle kiemurteleva tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty väylä ja Mount Evans on siis korkein paikka, johon Jenkeissä omalla kaaralla pääsee. Sieltä voi nähdä Longs Peakille, Denveriin, Pikes Peakille ja Bierstadt-vuorelle asti.

Amerikassa on käytössä käsite nimeltä Fourteeners, jolla viitataan vuoriin joiden korkein huippu kohoaa yli 14 000 jalkaan, eli 4 267 metriin. Näiden vuorien huiputtaminen on paikallisten keskuudessa suosittua tekemistä, niin myös Mount Evansin – vaikka kieltämättä tuo vuorelle kipuaminen autolla vähän huijaukselta tuntuukin.




Evans-vuori avaa vierailijalleen monta erilaista maisemaa. Puurajan alapuolella on vielä lämmintä ja vehreää, mutta mitä ylemmäksi noustaan, sitä karummaksi maisemat ja sen viileämmäksi ilma käyvät.









Matkan varrella sijaitseva Summit Lake kimmeltää sinisenä kuin safiiri. Sen kupeessa kukkivat tundrakasvit ovat yksinkertaisuudessaan ja herkkyydessään jotenkin aivan älyttömän hurmaavia ja jokin niissä nostaakin välittömästi mieleen Suomen kesän. Auringonkukan miniatyyriversio Old man of the Mountain (ei kuvassa) saattaa jopa koitua eksyneen vaeltajan pelastukseksi: se kääntää kasvonsa aina itää kohti, piiloon kuivalta vuoristotuulelta.





4 300 metriä! Olihan tuo kuva pakko napata, vaikka vuorelle nyt ei ihan omin jaloin kiivettykään...

Vuoren huipulla on jo todella karua ja viileää, vaikka osa vierailijoita sitkeästi shortsit jalassa kuljeskeleekin. Ihan korkeimmalle huipulle saa sentään kivuta parinsadan metrin matkan jalkaisin ja siellä kasvoille leijailee jopa muutama lumihiutale! Toisaalta kalliolta löytyy lämmittelemästä myös perhonen...

Edessä avautuva maisema on upea ja sitä voisi viiltävästä tuulesta ja jälleen kerran orastavista vuoristotaudin oireista huolimatta ihailla vaikka kuinka pitkään. Paras on kuitenkin vasta tulossa. 




Itse esitin päivän aluksi ääneen kainon toiveen siitä, miten ihanaa olisikaan päästä näkemään lumivuohi. En todellakaan uskonut toiveen käyvän toteen, mutta kun kipuamme huipulta alas tönöttää niitä yhtäkkiä edessäni kokonainen lauma keskellä tietä! Ja niillä on poikasiakin!




Kun vähän sivummasta vielä löytyy tämä alla näkyvä kaksikko, tekee mieli hihkua onnesta. Pikkuiset treenaavat kovasti jo taistelutaitojaan eivätkä juuri välitä kahdesta hölmöstä turistista, jotka lumoutuneina tuijottavat tätä luontonäytelmää.




Kun vihdoin raaskin irrottaa katseeni pikkupukeista ja lähteä tekemään matkaa kotiin päin, en voi vielä autossa istuessanikaan uskoa onneani. Aivan mieletöntä, että satuin juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja pääsin näkemään nuo kauniit eläimet niiden luonnollisessa elinympäristössä. Vaikka samoja otuksia voisi nähdä eläintarhassa eivätkä ne siellä todennäköisesti juurikaan sykähdyttäisi, ei sitä tunnetta voi millään rinnastaa tähän.

Mikään harvinaisuushan lumivuohi ei Coloradossa suinkaan ole, mutta siitä huolimatta en voi olla tuntematta suurta kiitollisuutta universumia kohtaan kaikesta tästä, mitä se on meille matkamme varrella tarjonnut.

Loppuun vielä vähän huonolaatuinen kännykällä kuvattu video, mutta katsokaa nyt noita! <3

Kalliovuorten huipulla

Coloradon Rocky Mountain National Park on paikka, jossa vierailijan ei tarvitse varmasti ottaa yhtä askeltakaan, jos ei niin halua. Tässä suhteessa se on siis aivan kuten monet muistakin Pohjois-Amerikan suosituimmista kansallispuistoista ja sopii siis monenlaiselle reissaajalle. Paikan päälle kannattaa ehdottomasti vaivautua oli agendalla sitten vaeltamista tai ei: itselleni se jäi mieleen yhtenä Pohjois-Amerikan matkamme upeimmista kohteista.

Jos kansallispuistoon aikoo, suosittelen lämpimästi patikointia myös vuoriston alaosissa, mutta vähintäänkin kannattaa ajaa autolla lähes 4 000 metrin korkeuteen kohoavaa Trail Ridge Roadia pitkin ihailemaan uskomatonta vuoristomaseimaa. Mitä ylemmäs auto kipuaa, sitä kauniimpia maisemia tie heittää eteen. Lopulta tajuat astuneesi kuin toiseen maailmaan. Tällaista paikkaa ei ihan joka päivä pääse kokemaan!



Itse ihastuin lujasti Kalliovuorten karuun, tundran peittämään maastoon. Valaistus korkeuksissa oli todella kaunis ja pilvet näyttivät välillä olevan niin lähellä, että niihin teki mieli kurottaa kädellä.

Ylhäällä ei ole pakko patikoida, sillä näköaloja riittää muutenkin. Suosittelen kuitenkin tekemään edes jonkun lyhyemmän kävelyretken, jos se yhtään tuntuu omalta jutulta. Me esimerkiksi kipusimme suhteellisen lyhyen matkaa Marmot Point Trailia pitkin ylös näköalapaikalle, joka näytti jatkuvasti olevan ihan seuraavan kukkulan takana eikä sitten taas ollutkaan. Eräs vastaantullut kaksikko oli kyllästynyt ja jättänyt leikin kesken mutta toinen jo alas suuntaamassa ollut vanhempi pariskunta kehui, että maisemat ovat todellakin vaivan arvoiset. Ja olivathan ne, jälleen kerran! Katsokaa nyt tuota muikeaa hymyä. Tuosta ei ihminen paljon onnellisemmaksi voi tulla.




Jos vuoren huipulla mielii vaeltaa, olisi sinne hyvä suunnata mieluiten ennen puolta päivää. Iltapäivällä pilvet alkavat kerääntyä vuoren huippujen ympärille ja ukkosmyrskyt ovat yleisiä.  Kannattaa myös varautua siihen, että oma elimistö pistää vastaan ja korkeusero saattaa aiheuttaa lieviä vuoristotaudin oireita: meistä molemmat kokivat yläilmoissa pientä päänsärkyä, huimausta ja outoa hengästymistä ja kesti jonkin aikaa hoksata, mistä on kyse. Korkeuksiin on myös hyvä varata riittävästi vaatetusta, jota on helppo tarvittaessa lisätä tai vähentää.




Kaiken kaikkiaan Rocky Mountain National Park on paikka, joka tarjoaisi uutta nähtävää varmasti vuosikausiksi. Kauniita patikkareittejä riittää sekä puurajan ylä- että alapuolella: sen kuin vain valitsee parhaat päältä. Meille paikka oli jälleen yksi todiste siitä, kuinka uskomattoman vaihtelevaa ja kaunista luonto Pohjois-Amerikassa oikeasti onkaan - asia, jota en koskaan todella ollut käsittänyt ennen tätä matkaa.

Patikoimassa uskomattomilla Kalliovuorilla

Yksi aivan ehdoton kohde Coloradossa meille oli Kalliovuoret, jotka eivät todellakaan aiheuttaneet pettymystä. Rocky Mountain National parkissa tulikin vierailtua matkan aikana pariin eri otteeseen ja voisin ehdottomasti mennä vielä uudestaankin milloin tahansa  niin hirmuisen kaunista siellä oli.

Jotta kirjoitus ei venähtäisi kuvineen liian pitkäksi, olen jakanut postaukset taas kahteen osaan: puurajan alapuolella tekemiimme patikkaretkiimme sekä vuoren huipun tarjoamiin upeisiin maisemiin. Nämä todellakin ovat kuin kaksi eri maailmaa ja jos Kalliovuorille haikailee, suosittelen ehdottomasti tutustumaan sen molempiin eri puoliin!


Me aloitimme vuoristoon tutustumisen yhdellä sen suosituimmista patikkareiteistä: Bear Lakelta lähtevältä Emerald Lake Traililta. Kyseessä on helppo ja kaunis reitti, joka kulkee kahden pikkuruisen järven ohi ja päättyy lopulta Emerald-järvelle. 

Reitin suosion ja kesäkauden vaikutukset huomasi kyllä heti, sillä etenkin alkumatkasta tie tuntui vähän turhankin ruuhkaiselta tällaisille Suomen autioihin metsäpolkuihin tottuneille kulkijoille. Tämä onkin yksi niitä ainoita miinuspuolia, joita USA:n upeilla luonnonpuistoilla on. Syystä tai toisesta suurin osa kävelijöistä tuntui kulkevan kuitenkin vain ensimmäiselle järvelle asti ja siitä eteenpäin saimme edetä vähän rauhallisemmissa merkeissä.


Pääetapin saavutattuamme oli aika kaivaa eväät esiin ja jo tuttuun tapaan saimmekin heti seuraa...


Todella paljon rauhallisempia patikkareittejä löytyy puiston toiselta laidalta runollisesti nimetyn Never Summer Mountainsin puolelta. Mekin otimme seuraavaksi suunnan tänne ja yllätykseksemme saimme vaeltaa aivan yksin! Coyote Valleyn niityn vierustaa pitkin kulkevalla patikkareitillä aisteja todellakin hemmotellaan: apilankukkien makea tuoksu täyttää sieraimet, jääkylmä Colorado-joki pulputtaa villinä vieressä ja loppukesän kuiva heinikko suhisee lämpimässä tuulenvireessä. Täällä olisin mielelläni tehnyt vähän pidemmänkin vealluksen!

Viimeisenä muttei vähäisimpänä kävimme vielä katsomassa kansallispuiston ulkopuolella Grand Laken kupeessa sijaitsevaa Adams Falls -vesiputousta. Putous itsessään ei ole kummoinen, mutta kun siitä jatkaa matkaa eteenpäin, löytää itsensä yhtäkkiä mitä kauneimmasta laaksosta.



Ihana, ihana, ihana paikka! Yksi suosikkejani Kalliovuorilta ja täälläkin saimme ihastella edessä avautuvaa maisemaa aivan rauhassa. Tuo toinen uskaltautui jopa kahlaamaan jäiseen veteen, joka oli niin kirkasta että sitä olisi tehyt mieli juoda. Tuonne kun voisi rakentaa majan ja asettua taloksi…